Tavallinen, onnellinen perhe

Tua ja Pasi Anttila lapsineen asuvat
hirsitalossa Turun kupeessa Rymättylässä.
Silminnähden onnelliset ja tasapainoiset
vanhemmat nauttivat kaikista lapsistaan.

Anttiloilla on ollut sijoitettuja lapsia kohta viisi vuotta. Ensimmäinen sijoitus oli lyhytaikainen. Pian ensimmäisen sijoitetun jälkeen tuli Julianna, joka on ehtinyt kohta viisivuotiaaksi. Tällä hetkellä kaksivuotias Benjamin tuli viiden kuukauden ikäisenä. Vuosi sitten perheeseen liittyi Rana, joka on nyt yhdeksänvuotias. Kuukausi sitten perheeseen tulivat 4-vuotias Marko ja 2-vuotias Mira. Anttilat toimivat myös tukiperheenä ensimmäiselle sijoitetulleen, joka on nyt 7-vuotias, sekä melkein aikuiselle pojalle. Anttiloiden biologiset lapset ovat Tino (13), Mico (12) ja Mona (8).

Tua ja Pasi Anttila

– Joskus ihmisiä naurattaa, kun me tulemme autosta ja lapsia tulee kuin koulubussista. Toisinaan huomaa, että ihmiset supisevat. Varsinkin Tuaa tuijotetaan, Pasi kertoo. Anttiloita eivät supisijat haittaa. He tietävät, että kahdeksanlapsinen perhe on nykyään harvinainen.

Kaikki on mennyt hyvin

Julianna ja Benjamin ovat tulleet Anttiloille hyvin pieninä. Benjamin on kasvanut perheen tavoille hyvin. Juliannalla oli alkuun tapana säpsähdellä ja ilmaista tarpeensa kiljumalla. Ranan sopeutuminen mietitytti Anttiloita eniten, mutta onneksi huoli oli turhaa.
– Rana oli heti alusta asti meidän tyttö. Hän oli täällä ensimmäisestä illasta alkaen kuin kotonaan, vaikka sijoitus tapahtui nopeasti, Anttilat kiittelevät. Myöhemmin Rana on uskaltanut myös kiukutella.
– Ja se on ihan oikein, Pasi sanoo.
– Kaikki ovat kuitenkin helppoja ja kilttejä lapsia. Olemme päässeet helpolla, Tua huomauttaa.

Anttilat kertovat, että yksi lapsi on jäänyt tulematta heille, kun lapsi ei tuntunut omalta.
– Häneen ei saanut minkäänlaista kontaktia. Tiesimme heti, että tämä ei ole meidän juttumme. Kyllä sen tuntee itsestään, Pasi kertoo.
– Totta kai kaikkien kanssa on aluksi omat vaikeutensa, kun opetellaan toistemme tavoille, Tua täsmentää.
– Olemme olleet tosi tyytyväisiä tähän tilanteeseen. Tietysti sijoitetut lapset välillä ottavat hermoon, mutta niinhän se on omienkin lasten kanssa, Tua sanoo.

Kaikki sijoitetut ovat eri kunnista. Anttiloilla ei ole valittamista sijoittajien toiminnasta. Sosiaalityöntekijät ovat tehneet hyvin työnsä silloinkin, kun biologisten sukujen kanssa on tullut erimielisyyksiä. Tällä hetkellä vuosittainen huoltosuunnitelmapalaveri riittää yhteydenpidoksi. Palkkiot ja korvaukset ovat asiallisia, ja lomat korvataan rahalla.
– Lomalla olemisesta meillä ei ole juuri kokemusta. Viiden vuoden aikana olemme olleet yhden yön erossa lapsista, ja silloinkin ilta meni soitellessa, miten lapsilla menee, Tua ja Pasi muistelevat.

– Jos johonkin lähdetään, kaikki lapset otetaan mukaan. Emme me ole oikeastaan edes ikinä kyselleet, miten loman pitäminen onnistuisi. Mihin sijoitetut sitten edes menisivät, Pasi miettii.

Perhe antaa voimaa

Tua ja Pasi eivät juuri tarvitse perheen ulkopuolista virkistäytymistä vaan saavat voimaa arkeensa lapsista. Isommat lapset pystyvät katsomaan pienimpiä sen aikaa, että Tua ja Pasi pääsevät toisinaan kahdestaan kävelylle. Lapsilla ei ole paljon aikataulutettuja harrastuksia, joihin täytyisi olla alituiseen kuljettamassa. Moninaiset kotieläimet ovat perheelle rakkaita.
– Meitä ihmetyttää, miksi aina kysellään meidän jaksamisestamme. Voihan omien lastenkin kanssa väsyä. Normaali arkihan menee ihan tässä. No, kun pienemmät aloittavat kiljumisen, sitä ei jaksaisi aina kuunnella, Anttilat kertovat.
Sekä Tualla että Pasilla on riittävästi aikuiskontakteja. Pasi käy kodin ulkopuolella töissä, ja Tuakin tapaa naapuruston äitejä lähes päivittäin.

Valmennus toi oivalluksia

Tua on tehnyt lasten kanssa töitä siitä lähtien, kun valmistui perhepäivähoitajaksi. Hän tunsi muutamia sijaisvanhempia, ja alkoi pohtia itsekin sijoitettujen ottamista. Anttilat pääsivät Pride-valmennukseen, jossa sijaisvanhemman työstä sai lisää tietoa.
– Sijaisvanhemmuus tuntui meille luonnolliselta, kun olemme aina olleet lasten kanssa. Meillä oli kotona kolme hoitolasta, joten olimme tottuneet vieraisiin lapsiin, Anttilat sanovat.

Pride-valmennus oli Anttiloiden mieleen.
– Siellähän loppujen lopuksi meille selvisi, mitä lapset ovat voineet joutua kokemaan ja millaisia vaikeuksia heidän vanhemmillaan voi olla. Kaikki nämä asiat tuotiin hyvin esille. Tunneharjoituksissa pohdittiin, mitä lapsi voi oikeasti miettiä. Ne laittoivat todella ajattelemaan lasten tilannetta, Anttilat sanovat.
– Tuntuu niin kauhealta, että lapsen kokemusten jälkeen yritetään ymmärtää vanhempia ja saada heitä tapaamaan lapsiaan. Jos ihmiselle annetaan toinen mahdollisuus, sen pitäisi tulla muuta kautta kuin lasten kustannuksella, Tua miettii.

Kiintyminen on tärkeintä

Anttilat ovat pohtineet, mitä sijaisvanhemmaksi lähtevältä vaaditaan.
– Lähtemiseen tarvitaan lievää hulluutta, kun ei tiedä, mitä se tuo tullessaan. Sitä ei voi kauheasti ennakkoon suunnitella, vaan täytyy olla valmiina ottamaan asiat vastaan. Joustavakin täytyy olla, Tua määrittelee.
– Aina ei saa olla itse oikeassa, Pasi painottaa.
– Oma koti ja perhe täytyy antaa kaikkien käyttöön. Sieltä tulevat vanhemmat ja sukulaiset, sosiaalityöntekijät ja kaikki – avoin täytyy olla. Itse täytyy tietysti tykätä lapsista ja viihtyä heidän kanssaan, Tua muistuttaa.
– Sijaisvanhemmaksi kannattaa kuitenkin alkaa, koska sillä tavalla voi ainakin yrittää pelastaa edes jonkun lapsen ja antaa hänelle sitä mitä häneltä voi puuttua. Meiltäkin tietysti puuttuu jotain, mutta annamme lapselle sitä mitä juuri me pystymme antamaan. Kai se on sitä rakkautta, Anttilat pohtivat.

Tua ei halua lainkaan ajatella lapsista luopumista, mutta Pasi tunnustaa, että mahdollisuus kummittelee joskus ajatuksissa.
– On kamalaa ajatella, että jostain lapsesta joutuisi luopumaan vaikka vuodenkin kuluttua. Pitäisikö sitten alkaa ottaa rakoa lapseen, ”älä noin halaa, halaa puoliksi vaan”. Eihän niin voi ajatella. Kyllä eroaminen olisi kova paikka meillekin, ei vain lapsille, Pasi miettii.
– Jos lapsi siirtyisi meiltä muualle, hänen elämässään pitäisi jotenkin pystyä olemaan vielä mukana, ettei hänelle tulisi taas hylkäämisen kokemusta, Tua pohtii.
– Kyllähän sijoitettuihin lapsiin kiintyy yhtälailla kuin omiinkin. Yleensä se ei tietenkään käy sormia napsauttamalla, vaan siihen menee oma aikansa. Kyllä me puhumme kaikista lapsista meidän lapsinamme, Anttilat kertovat.
– Jos ei näin tuntuisi, eihän sijoitettuja lapsia voisi pitää. On vain annettava kaikkensa, muuten tästä ei tule mitään. Ei saa ajatella, että lapsi ei saa tulla liian lähelle. Jos lapseen ei kiinny, eihän hänelle pysty antamaan sitä mitä hän tarvitsee. Kyllä lapseen täytyy kiintyä, tavalla tai toisella, Tua painottaa.
– Muutenhan lapsi jäisi vaille kaikesta, kun hän ei ikinä tuntisi että hänestä välitetään, Pasi täydentää.

Teksti ja kuva Mari Hakkarainen